TYÖHUONEENA KOTI

Nelli Tanner ja Laura Ukkonen

Taidekeskus Itä / Galleria Roikka 29.11.–21.12.2018

Nelli Tannerin ja Laura Ukkosen installaatio tuo lähietäisyydelle kodin ja työhuoneen. Taiteilijat havainnoivat arkeaan ja työskentelyään keskustelukumppaneinaan menneisyyden kuvataiteilijat Elin Danielson-Gambogi (1861-1919) ja Ellen Thesleff (1869-1964), joiden tuotannosta löytyy muun muassa omakuvia, äiti-lapsi-kuvastoa sekä kodin esineistöä kuvaavia teoksia. Vuorovaikutus näkyy yli sata vuotta vanhojen teosten uudelleen tulkintoina tai uusien teosten lähtökohtina. Installaatio koostuu mm. videoista, piirustuksista ja ääniteoksista.

Ellenissä ja Elinissä kiehtovat rohkeus, uskallus, keskittyminen ja matkustaminen aikana, jolloin naiset olivat yleensä kotona. He ottivat oman tilansa ja valitsivat taiteen ammatikseen. Heitä ajoi eteenpäin halu tehdä paremmin, koskettavammin ja kauniimmin. Tanner ja Ukkonen kohtaavat heissä kollegansa ja pohtivat naisina yhä samoja asioita, nyky-yhteiskuntaan päivitettynä. 

TYÖHUONEENA KOTI on työryhmän toinen näyttely, joka on syntynyt keskustelujen ja Tannerin ja Ukkosen toisilleen lähettämien piirrosten pohjalta. Ukkonen työskentelee Helsingissä ja Tanner Imatralla. Taiteilijoiden välinen vuoropuhelu on muotoutunut vuoden ajan puhelimitse, sähköpostitse, kasvotusten ja skypessä. Näyttelytila on kokeilu, jossa teokset ensimmäisen kerran kohtaavat.

Keskustelua

Omakuvat. Arki, kodin sisätilat ja esineistöt. Rohkeus.
Mikä heitä ja meitä yhdistää? Elin syntyi vuonna 1861 ja kuoli vuonna 1919, Ellen eli vuodesta 1869 vuoteen 1964. Laura 1977-, Nelli 1976-

LAURA: Elin Danielson-Gambogi: Omakuva (1900)

Taiteilija katsoo ylväästi, mutta myös haavoittuvana kohti katsojaa. Hän istuu hämyisässä huoneessa paletti ja sivellin kädessään: “Tätä ei minulta kukaan vie.” Puku on musta. Elinin teosten lumo on valossa, varjossa ja naisissa, joista huokuu oma tahto limittyneenä yhteiskunnan suosimaan elintilaan. Vuonna 1900 Elin on 39-vuotias, toiminut pitkään ammatissaan ja asuu Italiassa italialaisen puolisonsa kanssa. Elin on lähtenyt ensimmäisen kerran opiskelemaan Pariisiin parikymppisenä. Nyt hän toimii taiteilijana niin Italiassa kuin Suomessakin. Olen 41-vuotias. Olen piirtänyt, mutta en tarpeeksi. Olen matkustellut, mutta en tarpeeksi. Olen opiskellut hetken Pariisissa. Kerran olin Italiassa Elinin jalanjäljissä. Ihastelin ilta-auringossa oliivipuita ja näin Uffizissa samat teokset kuin hän. 

Teen taas kerran omakuvan työhuoneellani. Se on kuva yksityisestä arkihetkestä, pysähdys, mutta lisäksi se on kuva ammatista, paikastani yhteiskunnassa, julkisen elämän puolella. Kodin lisäksi on oltava työhuone. Sommitelma on vahingossa samankaltainen kuin Elinin. Istun kuvassa hieman sivuttain, kuva rajautuu polvien alapuolelle. Väritän asuni hiilellä mustaksi. En tiedä mihin katsoa, ja työskentelytapani on hukassa. Kuvia ei synny. Pelkään, etten enää löydä oikeita valoja ja varjoja, tunnelmia. Eteeni laskeutuu verho ja kädet jäävät näkyviin. Käteni ovat työvälineeni, joita en halua menettää. Havaitessani Elinin ja itseni samankaltaisen asennon, lisään taustalle ikkunan Elinin omakuvasta. Myöhemmin se jää eteen laskeutuvan verhon taakse. 

Haluan matkalle, mutta en voi nyt lähteä. Luulen tunnistavani Elinissä kivun, joka syntyy pelosta, että ei voi enää tehdä, tai ei osaa. Tunnistan riemun, joka tulee intuitiivisesta uskalluksesta, vapauden saavuttamisesta. Teinpäs sittenkin! Elinille, joka oli niin paljon rohkeampi kuin minä. 

NELLI: Ellen Thesleff: Omakuva (1894-94)

Ellen on tehnyt omansa 23-vuotiaana. Minä nyt 42-vuotiaana. Naurattaa. Olisin tehnyt aika erilaisen omakuvan sen ikäisenä. 

Minua kiehtoo teoksessa se, että taiteilija ei ole ollut tyytyväinen teokseensa signeerauksen ja näytteillä olon jälkeen. Hän on jatkanut teosta ja signeerannut sen uudestaan. Kaksi signeerausta. Se on ollut eri näyttelyissä aina hieman erilaisena. 

Tunnistan tilanteen. Harvoin olen tyytyväinen teokseen. Sitä haluaisi jatkaa, muuttaa ja tutkia lisää. Keskeneräisyyden sietäminen. Sen katsominen. Siinä eläminen.

LAURA: Elin Danielson-Gambogi: Äiti (1893)'

Äiti imettää lastaan. Mallina on taiteilijan sisko. Imettämisen julkinen esittäminen herätti pahennusta niin kuin muutkin Elinin arjen kuvat. Ne käänsivät naisen yksityisen roolin julkisen katseen alaiseksi. ja myös provosoivat: naisilla oli hauskaa keskenään, lastenhoito taas oli täiden nyppimistä hiuksista. Näen Äiti-teoksessa rauhaa, hoivaa, luottamusta, kykyä ja kärsivällisyyttä ruokkia lapsi. Se on myyttinen äitiyskuva, joka on kuitenkin vain yksi hetki vanhemmuudessa eikä kaikille mahdollista. Teen omaksi yllätyksekseni äiti-lapsi-kuvien sijaan isä-lapsi-kuvia. Piirtäessäni kotona muutun hoivaajasta havainnoijaksi.

NELLI: Elin Danielson-Gambogi: Äidin Huoli (1890) ja
Ellen Thesleffin puupiirrokset

Mitä kehon asento kertoo? Kuvasta pois katsominen. Kehon asento. Pojan asento. Piilossa olo. 

Videota leikatessa mielessäni kummittelee Elinin Huoli-maalaus ja Ellenin valoa hehkuvat sävyt puupiirroksissa. Keltainen. 

LAURA: Ellen Thesleff: puupiirrokset (1900-luvun alku)

Puupiirroksia tehdessäni lumoudun Ellenin Italian maisemista, joissa tausta on kaiverrettu pois ja ohut kohoviiva tekee kuvan. Silta Venetsiassa, 1910-luku; Venematka, 1920; vedos 1924; Ponte Vecchio, 1910. Viiva väreilee monissa värisävyissä. Olen aiemmin tehnyt kuvan, jossa lapset katsovat, kun isä imuroi. Viivat ovat ohuita ja valkoisia ja musta painoväri valtaa kuvan. Teen uuden kuvan, jossa isä soittaa kitaraa sittereissä istuville vauvoilleen. Ellenin innoittamana kaiverran pois kaiken paitsi ohuet viivat, joista kuva muodostuu. Tämä on hallitsemattomampi kuin edellinen kuva. 

NELLI: Elin Danielson-Gambogi: Päättynyt aamiainen (1891)

Tupakoiva nainen keskeneräisessä aamiaispöydässä. Likainen lautasliina, kananmunan tyhjät kuoret lautasella, vesilasi, teekannu, seinällä piirroksia ja luonnoksia. Sama näkymä toistuu omassa kodissani. Tunnistan ja tunnen maalauksen naisen olotilan. Päättynyt aamiainen. Päättynyt lounas. Päättynyt illallinen. Minulta puuttuu valkoinen pellavainen pöytäliina ja pöydällä on kolmen ihmisen astiat yhden sijaan. Enemmän sotkua. Kananmunat lattialla. Puurot pitkin pöytää.

LAURA: Viikkopiirros

Postissa saapuu kirjekuori, jossa on musta kortti, jossa valkoisella työpöydän kulma jaäänityslaite. Nellin ensimmäinen piirros minulle. Vastaan piirtämällä työhuoneeni kulman, jossa on papereita vanerilevyllä. Nämä ovat tiloja, joista käsin keskustelemme. Ei elämä sinänsä näissä huoneissa tapahdu, mutta ilman työhuoneitamme tapahtunutta elämää ei näe, ei pääse etäälle, ei koe värejä, valoja, varjoja, ei tunne mitään.

NELLI: Viikkopiirros

Huomaan piirtäväni kuvia keskiviikkoisin. Keskiviikon kuva. Toisen työhuone on kuin oma, samalla myös vieras. Kuin ei olisi työhuoneella enää yksin. Tuttuja esineitä ja asioita. Minun. Sinun. Meidän.

LAURA: Sähköpostit / Skype

Vuosi sitten päätimme aloittaa säännölliset taidekeskustelut. Olemme tunteneet toisemme yli kymmenen vuotta, mutta jakaneet aiemmin ennemmin yksityisiä asioita kuin työskentelyä.

Keskustelujen tavoitteena ei ole tuottaa mitään. Ne ovat mahdollisuus näyttää kuvia keskeneräisistä töistä, kertoa teosideoista, saada ne näkyviksi. Sitten päätämmekin tehdä näyttelyn ja Ellen ja Elin ovat liittyneet seuraamme. 

Kerran kerron haluavani kuvata öistä kerrostalon pihaamme. Seuraavalla viikolla lähden kuvaamaan ulos illalla lasten nukahdettua. On pimeää. Lasten keinut heiluvat ja nitisevät tuulessa. Saan napattua hetken, jonka olin Nellille aiemmin kuvaillut. 

Kalenterissani keskustelu Nellin kanssa on viikon kohokohta. Tai kuukauden. Joskus keskustelun välillä vierähtää pidempikin aika. Skypessä näen Nellin työhuoneellaan, kotonaan. Melkein kuin olisin käymässä siellä. Nelli on Imatralla, minä olen Helsingissä.