Oikeus tehdä työtä ja tuntea

(Levoton Nainen -blogi 10/2012)

Ateneumissa voi lokakuun puoleen väliin saakka katsoa lähietäisyydeltä taidemaalari Helene Schjerfbeckin (1862–1946) teoksia seitsemänkymmenen vuoden ajalta. Näyttelyssä näkyy matka 1800-luvun lopun naturalistisista maalauksista viimeisiin pelkistettyihin, melkein abstrakteihin omakuviin ja asetelmiin. Punaisena lankana läpi näyttelyn voi seurata vaikkapa yksinäisten naisten hahmoja. Olin kohdannut kyseisen taiteilijan aiemmin pari kertaa, ja epäilin, ettei uutta tietoa tai kokemusta enää löytyisi. Luulin tuntevani hänet.

Ensimmäinen kohtaaminen oli vuonna 1992. Ateneumissa oli silloinkin esillä taiteilijan teoksia ja lapsuudenkotini seinälle ilmaantui juliste, josta taiteilijan kasvot tuijottivat minua. Siinä Helene katseli minua jäänrauhallisena, leuka hieman ylös kohotettuna. Hän oli mielestäni surumielinen ja eteerinen hahmo. Totuin taiteilijan omakuvaan kauan ennen kuin otin oman piirtämisharrastukseni sen verran vakavasti, että siitä tuli minullekin ammatti ja Helenestä kollegani. Toisen kerran Helene ilmaantui paikalle kymmenisen vuotta sitten Rakel Liehun romaanihenkilön muodossa. Helenestä muodostui elävä nainen, taiteilija, joka ei antanut periksi. Joka suri ja nauroi. Hän jäi mieleeni unenomaisena sankaritarhahmona. Teokset ja taiteilija sekoittuivat mielessäni jonkin voimakkaan ja herkän tunnetilan välittäjiksi, mutta en pohtinut asiaa sen enempää. Helene unohtui pitkäksi aikaa. Maalausten sävyistä, asetelmista ja omakuvista oli tullut itsestään selviä, puhki kulutettuja kuvia osana suomalaista taidehistoriaa. Niiden utuinen sävymaailma ja hauras kauneus kyllästytti. Kuvilla oli kuitenkin ilmeisesti ollut minuun nuorempana suuri vaikutus, sillä sekoittelin paletille aluksi samantyyppisiä sävyjä. 

Nyt, kolmannella retkellä teosten pariin löysin uuden reitin. Katseeni kiinnittyi jo tuttujen omakuvien lisäksi muiden naisten hahmoihin: kollega Helena Westermarckiin (1884), Naisprofiiliin (1884), neulovaan ja lukevaan Olga-äitiin (Äitini, 1909), Mummuun (1907), Ompelijatar – Työläisnaiseen (1905), Laulajattareen (1916–17), Pankkineiti – Laulajattareen (1924), Sairaanhoitajatar Ester Räihään (1943) ja moneen muuhun. Varhaisimpien teosten syntyessä vuonna 1884 Helene oli kaksikymmentäkaksivuotias kuvataiteilija. Hän oli matkannut Ranskaan opiskelemaan ja asui taiteilijatovereidensa kanssa. Hänen työtään oli tuettu stipendein. Viimeiset muotokuvat, punaposkiset sairaanhoitajattaret ovat vuodelta 1943. Helene oli silloin 81-vuotias. Hän oli palannut kotimaahansa muutaman matkavuoden jälkeen kolmekymppisenä ja pysytellyt siitä lähtien melko paikoillaan, asunut muun muassa Helsingissä ja Hyvinkäällä. Mutta hän pysyi ammatissaan. Viimeisin omakuva on vuodelta 1945, viimeisen elinvuoden ajalta. Koko elämänkaari on maalattu näkyviin.

Varhaisemmissa teoksissa naisten katse on luotu alas. Posket punoittavat. Nuorempana naiset näyttäytyivät minulle tämän takia sulokkaina, arkoina olentoina. Tällaisiahan naiset vain ovat, ajattelin. Miehet olivat niitä, jotka katselivat avoimin silmin kohti maailmaa. Nyt punaposkisuus näyttäytyy ennemminkin naisiin kiinniliimattuna häpeänä. Marie Christine Tams tarkasteleekin näyttelykatalogin artikkelissa ”Sisimmän äänettömiä liikahduksia” häpeää yhtenä teosten vallitsevana tunnetilana. Sitä kuvataan itsestään selvänä, luonnollisena olotilana. Häpeä kertoo nöyryydestä ja häveliäisyydestä, mutta toimii myös suojana. Artikkeli keskittyy teoksiin, joista katsoja tunnistaa myös surun tai melankolian. Punastumisen lisäksi hahmo on usein eteenpäin kumartunut, kasvonsa alas painanut. Tällainen on myös varhainen Naisprofiili, vaikka tekstissä tarkastellaan myöhempiä, modernistisempia kuvia. Myöhemmin naiset kuitenkin myös ryhdistäytyvät, mutta punoittavat posket eivät katoa kokonaan. Melankolia katoaa, häpeä ei?

Miksi Helene piirsi häpeää? Hän oli turhautunut ajan kaksinaismoralismiin, joka kielsi naisilta intohimoiset tunteet. Anja Olavinen huomioi artikkelissa ”Helene Schjerfbeckin mieskuv(i)a”, kuinka taiteilija kertoo kirjeessään ystävälleen ja ilmeisesti ihastukselleen Einar Reuterille, että sisimmän, intohimon haluaisi kuvata, mutta koska häpeää, ei voi. Koska on nainen. Samassa artikkelissa Olavinen tuo esiin Helenen ystävälleen Helena Westermarckille kirjoittaman kirjeen sisältämän lausahduksen naisten äänioikeudesta. Helene toivoi sen tasoittavan naisten ja miesten moraalin eroja. Helenen seitsemisenkymmentä vuotta kestäneen uran aikana naiset alkoivat siirtyä entistä enemmän itsenäisiin ammatteihin kodin ulkopuolelle. Taiteilijat olivat näistä ensimmäisten joukossa, mutta tunnetilojen ja ruumiillisuuden hyväksyntä eivät seuranneet samaa tahtia. Se, minkä teini-ikäisenä tulkitsin luontaiseksi naiselliseksi hauraudeksi, onkin sittemmin paljastunut joutumiseksi olosuhteiden vangiksi. Tams puhuu surusta, menetyksen aiheuttamasta tilasta. Jos sen yli ei pääse, vaihtuu tila melankoliaksi ja itsetunto alenee. Helene alkoi ajatella, että näin ei pitäisi olla. Hahmojen mustan hiilen piirtämät ääriviivat tuntuvatkin estävän henkilöitä hajoamasta palasiksi. 

Leena Ahtola-Moorhouse kertoo näyttelyn äänioppaassa, että vuoden 1905 Ompelijatar-teoksellaan Helene aloitti väljän sarjan työläisnaisista. Henkilöt löytyivät lähiympäristöstä, kuten Hyvinkäällä asuessa läheiseltä villatehtaalta. Näyttelyssäkin teokset ovat hajallaan ja sekoittuvat osaksi kertomusta kaikista naisista. Oikeastaan en edes tiedä, mitkä teokset kuuluvat sarjaan, mutta ilahduin tiedosta, sillä olin uteliaana kiinnittänyt huomiota ammattinimikkein nimettyihin teoksiin. Ompelijattaressa on eteenpäin kumartunut naishahmo, joka sijoittuu koti-interiööriin. Muissakin tämän aikaisissa ja aiemmissa teoksissa nainen sijoittuu usein kodin piiriin. Nainen on osa levollista, yksityistä ympäristöä. Näin perheen naisia, kuten äitejä, tyttäriä, isoäitejä ja palvelusväkeä usein kuvattiin 1800-luvun lopulla. Erikseen olivat kodin ulkopuoliset, seksuaalista vetovoimaa omaavat naiset: tanssijat, laulajattaret ja prostituoidut. Heitä tosin kykenivät kuvaamaan vain miehet, koska kuvan kohteet eivät olleet osa kunniallisen naisen elinympäristöä. Myöhemmin Helenen naiset kuitenkin irtaantuvat yksityisestä tilasta ja pelkistyvät muotokuviksi. Samalla, kun nainen irtaantuu kodinhengettären roolista, hän on kuitenkin yksin. Helene kuvaa myös itseään työtä tekevänä naisena. Hän seisoo ylväästi omien tekemistensä takana, mutta pakotettuna oman aikansa naisen raameihin. Helenen naimaton, ikääntyvä hahmo oli kuitenkin myös pehmeä, naurava ja sureva. Hän ei hyväksynyt perheettömiin naisiin kohdistettua yleistystä tunteettomasta ja epänaisellisesta luonteesta. 

Osa naisista, kuten laulajatar, nauraa. Sairaanhoitajalla taas on terävä katse. He olivat eri sukupolvea kuin taiteilija. Sairaanhoitajattaria Helene maalasi vuonna 1943 ollessaan 81-vuotias. Miten taiteilija näki heidät? Heissä on terävyyttä, joka puuttuu ensimmäisistä naishahmoista, jotka vielä kainosti painavat päänsä alas. Sairaanhoitajan ammatti tulee esiin valkoisen työasun muodossa. Joissain naisissa on jopa hilpeyttä, kuten kahdessa laulajattaressa. Samalla he säilyvät kuitenkin yhtä arvoituksellisina kuin varhaisempien teosten hahmot. Poskien puna on muuttunut kirkkaiksi täpliksi. Itsepäisellä tytöllä (1938–39) on kasvot, joissa silminä ovat mustat aukot. Kasvot muuttuvat naamioksi, mutta eivät painu alas. Joidenkin, kuten yhden sairaanhoitajattaren, katse on yhä suunnattu kohti maata.

Mitä annettavaa teoksilla on nykykatsojalle? Eivätkö Helenen sanat, teot ja siveltimenvedot ole jo moneen kertaan tutkittu ja tulkittu? Katsellessani Helenen kuvia niiden sukupolvien yli kulkeva matka aukeaa kuitenkin itselleni taas uudella tavalla. Tunnistan joitain maalausten tunnetiloja yhä todellisiksi, vaikka samalla ymmärrän, että tuskin pystyn täysin kuvittelemaan vallinneita olosuhteita. Muistan selkeästi parinkymmenen vuoden takaisen minäni, jolloin näin eteerisen naishahmon vain kritiikittömänä toteamuksena olemisen tavasta. Siksi kai kyllästyinkin kuviin. Nyt niissä puhuukin itsenäinen nainen, joka pyrkii tulemaan hyväksytyksi kaikkine tunteineen. Kuvat muistuttavat yhä ajoittain häivähtävistä suloisuuden ja näkymättömyyden vaatimuksista, joita tiedostamattomasti asetan itselleni. Saan itseni kiinni miettimästä, miten voi omistautua intohimoisesti sekä työlle että ihmisille. Miksi pitää ylipäänsä omistautua? Luulin, että taakka olisi jo poistettu. Helenen maailmastahan on niin monta sukupolvea. 

Toki osa kanssasisaristani on jo kovin etäällä Helenen hahmoista. Heillä on kenties äitejä ja isoäitejä, jotka ovat vuosikymmeniä sitten sanoutuneet irti naiseudesta, joka ei osaa vaatia mitään ja rakastuu palvoen, uhrautuen ja häveten. Helenen pohtima ruumiillisuus ja yhteiskunnan määrittämä häpeä on jäänyt omassa naisten ketjussani kuitenkin hieman käsittelemättä, ottamatta haltuun. Perheen sisäiset naisten ketjut saattavat kulkea voimallisesti pinnan alla, vaikka olisikin tehnyt irtioton edelliseen sukupolveen, ajatellut asiat uusiksi. Silmäillessäni tasa-arvokehityksen vuosilukuja en aina tunnista omaa naisten ketjuani. 

Onko taideteos ajankohtainen niin kauan kuin se vie meidät matkalle suhteessa itseemme? Kuva koskettaa silloin, kun tunnistamme siitä vaikkapa jonkun tutun tunnetilan. Mitä pidempi on aikaväli teoksen ja itsemme välillä, sitä enemmän tiedot muuttuneista olosuhteista, asenteista ja tunteista tuovat kuvaa lähemmäksi. Tunnetilojenkin historiaa voi jäljittää. Ja naiskatsoja saattaa tunnistaa muotokuvista eri asioita kuin mieskatsoja. Onhan meillä erilainen historia. Taiteilijan elinkaari muotoutuu yhdeksi johtolangaksi, vaikka emme etsisikään kuvista kertomusta hänestä. Tarinan avulla pääsemme mukaan yhteen pisteeseen sukupolvien ketjussa ja sitä kautta lähemmäs itseämme ja kanssaihmisiämme. Maalari asettuu väistämättä oman aikansa vangiksi, mutta myös henkilöksi, joka kykenee tarkastelemaan aikalaisiansa hiukan ulkopuolisena. 

En tiedä lainkaan, millainen Helene oli. Tiedän varmasti vain sen, että hän omasi kyvyn ja kärsivällisyyden havaita tunnetiloja ja muuntaa havaintonsa ihmisten välisestä näkymättömästä väreilystä väreiksi ja viivoiksi. Hän on maalannut kuvat, tehnyt työnsä. Sanoisin, että muotokuviin sisältyy voimakas kritiikki naisen aseman suhteen nimenomaan tunteiden määrittelyn näkökulmasta.  Naisasianaisena taiteilija olikin ärsyyntynyt erityiskohtelusta, joka perustui naiseuteen. Minulle taiteilija tuntuu nyt sanovan turhautuneena: ”Näin ei pitäisi olla ja silti näin on. On oltava oikeus tehdä sekä työtä että tuntea.”

Oli miten oli, kiitos Helene, että et luovuttanut.