Sister Fa laittaa itsensä likoon – pitäisikö minunkin?

(Levoton Nainen -blogi 4/2013)

Senegalilainen rap-artisti Sister Fa katsoo kameraan ja kertoo joutuneensa lapsena sukuelinten silpomisen uhriksi. Hän kuvaa tapahtunutta ruumiinosan amputoimiseksi, menetykseksi, jota on mahdotonta korvata. Sarabah on dokumentti, jossa seurataan kolmekymppisen, Berliiniin muuttaneen Sister Fa:n kampanjointia tyttöjen sukuelinten silpomista vastaan. Laulaja matkustaa bändeineen Senegaliin ja uskaltautuu viemään kampanjan kotikyläänsä asti, vaikka aavistelee tabuja rikkovan projektin saavan vastustusta. Ryhmä konsertoi ja käy mm. kouluissa ja radiossa puhumassa. Sarabah on osa ensi viikonvaihteen HAFF-festivaalin ohjelmistoa. 

Silpomista eli naisten ulkoisten sukuelinten osittaista tai kokonaan poistamista harjoitetaan yhä erityisesti joissain Pohjois-Afrikan maissa, kuten Sister Fa:n kotiseudulla Senegalissa. Sitä pidetään tarpeellisena siirtymäriittinä tyttöydestä naiseuteen, vaikka se on useimmiten laissa kielletty. Aikuisten naisten lisäksi perinteen puolustajissa kuuluu miesten ääni. Jotkut miehet suuttuvat dokumentissa taiteilijalle ja sanovat, että leikkaamaton nainen on seksin suhteen kyltymätön. Halu on miesten yksinoikeus. Taiteilijaa kehotetaan pysymään muusikkona ja olemaan sotkeutumatta muihin asioihin. Samanaikaisesti kampanja saa positiivisia käänteitä. Yksi koskettavimpia hetkiä dokumentissa on (niitä on useita), kun Sister Fa:n kotikylän naiset julistavat lopettavansa koko perinteen.

Taideyliopiston rehtori Tiina Rosenberg mainitsee kaksi tekijää, jotka vahvistavat taiteen aktivistista luonnetta: itsensä likoon laittaminen sekä rakkaus omaa yhteisöä kohtaan. Molemmat tekijät konkretisoituvat Sister Fa:n toimissa. Tarvitaan rakkautta, jotta saa voimaa puhua epäkohdista, sanoa, että tämä ei käy. On myös hypättävä itse mukaan. Se voi tarkoittaa niin kehollisuutta työvälineenä kuin omien kokemusten julkituomista. Naiset ovat 1960-luvulta saakka ottaneet muun muassa performanssin keinoin kehonsa ja henkilökohtaiset kokemuksensa työvälineekseen, provosoineet ja huutaneet. 

Sister Fa:n viha silpomisen hyväksynyttä äitiään kohtaan sai uuden suunnan ymmärryksestä, että vanhemmat toimivat osana yhteisöä, johon he pyrkivät lapsensa sopeuttamaan. Vaikka taideteoksen on löydettävä kosketuspintaa useiden ihmisten kokemusmaailmasta, taiteilijalla on aina oma henkilöhistoriansa, äänensä, kehonsa ja mielensä käytössään. On vain uskallettava kertoa kaikki, päästää irti häpeäntunteista ja tunnistaa ongelmat, jotka johtuvat yhteiskunnan rakenteista, eivätkä vain esimerkiksi henkilökohtaisista perhesuhteista. Musiikki rikkoo Sister Fa:n kampanjassa tabuja voimallisesti. 

Sister Fa:n eri-ikäisten naisten kanssa käymät keskustelut tyttöjen neitsyysvaatimuksista ennen avioliittoa kuulostavat kaukaisilta suhteessa omaan elinympäristööni. On myös mahdotonta rinnastaa silpomisen aiheuttamaa kärsimystä länsimaisen yhteiskunnan naiseuteen kohdistamiin rajoitteisiin. Mieleeni hiipivät kuitenkin dokumentin naisia seuratessa muistot omasta aikuiseksi kasvamisesta, erityisesti seksuaaliseen haluun liittyvä hämmennys. Koska olen taiteilija, dokumentti herätti minut myös pohtimaan, pistänkö itseäni tarpeeksi likoon.

Nuoruuttani sävytti bulimia. Syömishäiriö, kommunikoinnin puute ja suhtautuminen tyttöjen seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen kietoutuivat toisiinsa. Eikä ruumiillisuus tarkoita sitä, miltä näyttää vaan miten kokee itsensä suhteessa muihin, miten hengittää, liikkuu, puhuu, ottaa tilaa. Miksi me tytöt – moni ystäväni oireili myös ruoan suhteen – päädyimme kamppailuun omaa kehoamme vastaan? Pakenin oksentamiseen ja ahmimiseen häpeää, pettymyksiä ja iloakin. Lopulta taistelin vain syömistä vastaan. Sitten häpesin koko ajan. Melko näkymätön sairaus lamaannutti ruumiillisuuteni ja ihmissuhteeni kymmeneksi vuodeksi. 

Vaikka koulussa annettiin 1990-luvulla ehkäisyvalistusta ja seksistä puhuttiin lakkaamatta, jokin tyttöjen kehoja kovasti kontrolloi. Seurustelusuhteen ulkopuolella avoimesti seksuaalista halua osoittavat tytöt leimattiin huoriksi, poikien seksikokemukset puolestaan olivat kehujen aihe. Suurimmalla osalla ei varmaan ollut mitään kokemuksia, mutta se jäi huomiotta. Koin itseni leimautumisvaarassa olevaksi kevytkenkäiseksi hupakoksi humalassa tapahtuneiden suuteluepisodien takia ja samalla eristäytyneeksi, oudoksi tyypiksi, joka ei tule koskaan löytämään poikaystävää. Seksuaalisuus olisi kai kuulunut sitoa parisuhteeseen, jota nyt ei sattunut tulemaan vastaan – ja jota en kyennyt rakentamaan. Teinitytön kokema seksuaalinen halu tuntui olevan vastoin normeja. 

Olen toipunut bulimiasta vuosia sitten. Kun aloin tunnistaa nälän palattuani säännöllisiin ruoka-aikoihin, aloin tuntea muutakin. Aloin itkeä. Pystyn nykyisin myös kokemaan pettymystä ja nautintoa. Taiteen tekeminen on avannut mahdollisuuden omien kokemusten ulkopuoliseen tarkasteluun, mutta syömishäiriöiden ja ruumiillisuuden välinen suhde on teoksissani jäänyt viitteelliseksi. Nyt olisi syytä katsoa tarkkaan lähiympäristöä ja selvittää, onko jotain mitä voisi tehdä. Vaikka olen havaitsevinani, että nuoret naiset pystyvät hyväksymään paljon helpommin omia halujaan kuin itse pystyin, syömishäiriöt eivät ole kadonneet. Jotain on edelleen vialla. Aiheesta pitäisi ehkä puhua tai tehdä kuvia. Muisto sairaudesta ei ole kadonnut. 

Sarabah-dokumentin lopussa Sister Fa sanoo unelmoivansa mahdollisuudesta elää loppuelämänsä kotikylässään, ottaa aurinkoa pikkuisen mökin edustalla. Hän haluaa olla sittenkin olla osa yhteisöä, joka on häntä kiduttanut. Tai ainakin hän haluaa elää kotiseudullaan. Sister Fa toimii rakkaudesta yhteisöään kohtaan. Siitä voisi ottaa mallia. 

HAFF – Helsinki African Film Festival 

8–12.5.2013 Teemana nuoret ja valta

Sarabah: pe 10.5.2013 klo 15:00 Andorra, Eerikinkatu 11

www.haff.fi

Tiina Rosenbergin luento ”Feministinen taide ja poliittinen toivo” Helsingin yliopisto 9.4.2013