Turvallisten seinien sisällä

(Levoton Nainen -blogi 10/2012)

Joulun alla kotiin liityvä mainoskuvasto valtaa helposti näkökentän. Kassajonossa lehtihyllyä tuijotellessa koti tuntuu olevan sisustus- ja ruoanlaittolehtien palstoilla vapaa-ajan tila, jossa leijutaan onnellisuuspilvessä täydellisten huonekalujen, astioiden ja makunautintojen seassa. Raitiovaunussa halpavaateketjun mainoksessa on kaksi tyttöä aamutakeissaan lahjapakettien ympäröimänä. Mainosten viesti on, että koti on lomapäivien tärkein sosiaalisen elämän ja kuluttamisen näyttämö. Koti naisen työpaikkana taitaa olla mennyttä aikaa, mutta onko aiemmin velvoitteeksi mielletty kodinhoito muuntanut muotoaan ja nimetty vapaa-ajan huviksi?

Asiaa voi yrittää purkaa ottamalla avuksi Helsingin ajankohtaiset näyttelyt. Designmuseon Koti – paikka ja mielentila-näyttelyn esittelyteksti lupaa tarkastella millainen on nykyihmisen suhde kotiin ja millaisia eri ilmenismuotoja ja merkityksiä meille tuttu elinympäristö voi saada. Näyttely lupaa myös tehdä katsauksen kodin evoluution 1800-luvulle saakka. Viggo Wallensköldin (s.1969) maalaukset Taidesalongissa taas ovat muotokuvia fiktiivisistä tyypeistä, jotka kietoutuvat osaksi asuinympäristöjään. 

Designmuseon näyttely esittelee muotoilua, mutta on ottanut muutaman kuvataiteilijankin teoksia mukaan. Tämä herättää odotuksia teeman laajasta käsittelystä. Aloitan eri vuosikymmenien lehdistä. Selailtavissa on muun muassa 1930-luvun Kotiliesiä. Lehti perustettiin vuonna 1922. Se kasvatti perheenäitejä huolelliseen taloudenhoitoon ja moraaliseen elämään. Mottona oli: ”Koti on yhteiskunnan sydän.” Koti näyttäytyy naisen valtakuntana, jossa rooliin kuuluu olla kodinhoitaja, tekstiilien ja ruoanlaiton asiantuntija, äiti ja vaimo. Naisen velvoite oli tuoda miehen kustantamaan kotiin lämpöä ja turvaa. Vaikka vuodesta 1930 lähtien naisilla on ollut oikeus omaan omaisuuteen avioiduttuaankin, vielä 1950-luvulla äidin paikan ajateltiin olevan kotona. Tämä teki naisen usein taloudellisesti riippuvaiseksi miehestä. Koti oli ydinperheen muodostama kokonaisuus, yksineläjien kodeista onnellisen elämän kuvina löytyy harvemmin mainintoja. Sotien jälkeisinä vuosina vakaa ja vaurastuva koti toi turvaa. Muotoilusta tuli osa arjen ihannekodin rakentamista. Kodeissa asui ihmisiä, jotka pyrkivät unohtamaan traumansa ja pystyttämään jälkikasvulle seinät. Vaikka perhesuhteet ovat olleet näyttelyn tarkasteluvälillä hurjassa muutoksessa, koti näyttäytyy enimmäkseen esinekokoelmina. Nykykoteja näyttelyssä esitellään mm. toiveasuntojen muodossa. Joukossa on yksinelävä nainen, pariskunta ja lapsiperhe. Nykyinen vauraus näkyy haaveiluna tilavista asunnoista, joissa kaikki turha tavara on sullottu varastoon.

Näyttelyn oivaltavin esitys ihanteiden muutoksesta on vanhojen huoneentaulujen ja Emilia Ukkosen teosten rinnastus, joissa kirjotaan nykyihmisen elämänohjeet esiin. Kankaat täyttyvät ristipistoin ommelluin tekstein. Vanhassa huoneentaulussa lukee: ”Sortumatta souda, vaik ois vastatuulta.” Ja: ”Suru särkee sydämen, huoli vatsan halkaiseepi.” Ukkonen kirjoo huoneentauluja uusiksi: ”Because I'm worth it.”  ”Just do it.” Menneen vuosisadan ihminen yritti olla vahva ja lakaista turhat murheet ja arkea häiritsevät tunteet maton alle. Nykyihmisen elämänohjeet tulevat mainonnasta. Tuotevalinnatko tuovat nyt itsevarmuutta?

Näyttely lupaa peilata kodin evoluutiota 1800-luvulta tähän päivään, mutta juoni jää hieman kesken. Aikaväli on niin pitkä, että se vaatisi enemmän kertomuksia kuin mitä tilaan on kasattu. Näyttelyteksti sanoo kodin ilmentävän yhteiskunnallisia muutoksia, joita voidaan havainnoida esineiden historiaa ja kehitystä tarkastelemalla. Varmasti niin on, mutta kaipaisin näyttelyesineistä kuvia myös niiden todellisesta käyttöympäristöstä. Tai ehkä en vain ole tarpeeksi kiinnostunut muotoilullisista yksityiskohdista. Ja missä ovat ihmiset, kotien asukkaat?

Suuntaan Taidesalonkiin. Täältä löytyy ihminen kodissaan. Esillä on taidemaalari Viggo Wallensköldin teoksia. Maalausten utuiset sävyt kietovat sisäänsä hahmoja, joista osa on kuin amputoituja tai kiedottuja sisään kodin esineistöön. Valtaosa hahmoista on feminiinisiä, joissain sukupuolta merkitsevät piirteet taas sekoittuvat. Perhepotretissa äidilläkin on viikset. Usein Wallensköldin teoksissa feminiinisyyden ja maskuliinisuuden sekoittaviin hahmoihin kiinnitetään suuri huomio. Ehkä se kertoo siitä, että kulttuurissamme on hankala puhua ihmisestä ilman sukupuolta. Nyt kuitenkin katseeni etsii merkkejä kodista. Ja naiseudesta, väistämättä.

Muisto-nimeä kantavissa teoksissa naisesta on jäljellä vain ylävartalo, joka sulautuu huonejärjestykseen. Hahmot ovat puolikkaita, lampunjaloista kasvavia. Tai kuten mukanani ollut seuralainen totesi: Kuin heitä vedettäisiin lihamyllystä läpi. Toisesta päästä löytyy vain johtoja ja pistorasioita. Henkilöt on maalattu pastellisävyin lempeisiin interiööreihin, usein kodeiksi tulkittaviin. Erakko-teoksen hahmo seisoo mustanpuhuvassa iltapuvussaan ikkunan edessä, jonka takaa aukeaa tehdasmaisema. Sommittelu on kuin viime vuosisadan tehtaiden patruunoiden muotokuvissa. Hekin olivat yksin valtakuntansa edessä. Wallensköldin teoksissa hahmo vain näyttää yksinäisyytensä toisin kuin entisaikojen johtajat. 

Teosten henkilöt ovat kotonaan omassa tilassaan muiden katseista välittämättä. Heissä on rauhaa. Wallensköld onnistuu maalaamaan esiin kodin kääntöpuolen: Yksin olemisen ja outouden. Kuvat saavat katsojan havahtumaan epämiellyttävään olotilaan. Olenko itsekin noin omituinen, valtavirrasta poikkeava? Toisaalta hahmot herättävät empatiaa. Ovatko he onnettomia? Ja miksi nämä hahmot nyt ovat useimmiten naisia? Onko nainen kuitenkin yhä sidotumpi siihen odotukseen, että oma koti tuo lämpöä ja turvaa. Millainen on pettymyksen, tilanteen hyväksymisen ja onnen tunteen välinen heiluriliike? Esillä on se, mitä muotoilu ja standardisoitu arki ei kerro. Yksinäisyys ja kodin estetiikka kietoutuvat maalauksissa toisiinsa.  

Lisävalaistusta kodin käsitteeseen tuo Kirsi Saarikankaan ja Hanna Johanssonin toimittama Homes in transformation-teos. Eri alojen tutkijat tarkastelevat kotia sekä konkreettisena tilana että sosiaalisina suhteina sukupuoliroolit huomioon ottaen. Sanana koti viittaa usein turvallisuudentunteeseen, tuttuuteen, jonka voi löytää muistakin yhteisöistä ja tiloista. Kun puhun kodista, lähtökohtana on ikään kuin itsestäänselvä ajatus kodista henkilökohtaisena tilana, jonka jakaa keskenään yksi tai useampi ihminen, perhe tai pariskunta. Johansson ja Saarikangas muistuttavat, että koti yksityisenä tilana on historiallinen, ei universaali käsite. Tämä etuoikeutettu, länsimaisen vaurauden suoma tila liittyy eurooppalaiseen, keskiluokkaiseen ajatukseen perheestä. 1800-luvun lopulta koti on ymmärretty yksityisenä virkistäytymisen tilana erityisesti miehille, jotka työskentelivät kodin ulkopuolella. Samanaikaisesti on rakentunut kodin ja naisen välinen liitto. Koti on ollut rauhan ja pysyvyyden tila vastakohtana ulkopuolella muuttuvalle maailmalle. Voiko seinien sisäpuolelle yhä käpertyä muiden aatteita ja muutoksia pakoon? 

Johansson ja Saarikangas mainitsevat kotiin liittyvän pelon ja epävarmuuden olevan tuskallista juuri siksi, että kodin odotetaan olevan ehdoton turvapaikka tässä kaoottisessa maailmassa. Miten käsitellä tilannetta, jossa odotukset eivät toteudukaan? Monique Eleb on tutkinut nykypariskuntien kotien muotoutumista. Pariskunnat tuovat usein huomaamattaan lapsuudenkotinsa arvomaailman yhteiseen kotiin. Tilaan, johon halutaan yleensä luoda yhdessä jotain omaa, muotoutuukin kerrostumia erilaisista käytännöistä ja esteettisistä mieltymyksistä. sisustusvalintoja ja kompromisseja tehdään? Aina ei myöskään muodostu turvallista ympäristöä. Minna Ruckenstein huomioi perheväkivallan ja kodin välisestä suhteesta kirjoittaessaan, että koti halutaan väkivaltaisessakin tilanteessa usein säilyttää synonyyminä turvallisuudelle ja läheisille ihmisille. Kun on rauha, siivotaan, pyykätään ja laitetaan ruokaa. Vaikka olisi tapahtunut mitä. 

Kodin tuntua ylläpidetään myös sisustamalla. Sarantola-Weiss tarkastelee tekstissään 1960-70-lukujen sisustuslehtien luomia kodin interiöörejä. Ne tukivat suomalaisen muotoilun vahvistumista osaksi arkea. Oli löydettävä oikeita tavaroita osaksi kodin rakentamista. Naistenlehtien sivuilla kotia kaupataan yhä loppumattomana sisustuskohteena. Koti työnä vain on muuttunut vapaa-ajan harrastukseksi. Rakennetaanko silti yhä onnellisen elämän näyttämöitä? Oma voimakkain lapsuudekotiini liittyvä tunnetila on juuri se, että vaikka mikä olisi, syntymäpäiväkakku leivotaan ja kaikki istuvat yhdessä pöytään. Ei niin väliä, vaikka kenelläkään ei olisi mitään sanottavaa. Perhe ja koti muuttuu ääneen lausumattomien yksityisten tuntojen ja toiveiden jakajaksi, salaisuudeksi. Ikkunoista näkyy kadulle valaistu pöytä, perhe, kuva siitä, mitä pariskunta on halunnut yhdessä rakentaa.

Wallensköldin hahmot ovat usein yksin. Niin on moni nykyisin omassa kodissaankin. Kodin muodostaminen ei ala vasta parisuhteessa. Naisen tehtävä ei ole toimia kodinhengettärenä vaan koti on yksityinen, muiden odotuksista vapaa tila. Tiskit voivat aina odottaa. Ehkä Wallensköldin hahmot ovat sekä tyytyväisessä rauhallisuudessaan että eristäytyneisyydessään kaikkia nykyihmisiä kuvaavia. Kodissa molemmat ääripäät ovat ristiriitaisesti läsnä. Sisällytämme itsemme koteihimme. Kuten Muisto-teoksissa: hahmot kuuluvat kalustoon. Kalusto kuuluu meihin. Kotien vauraus, etuoikeutettu keskiluokkaisuus on muuttunut itsestäänselvyydeksi. Designmuseo säilöö tätä kuvastoa, muotoilua. Wallensköld taas tuntee empatiaa ihmisiä kohtaan. Teoksissa ihminen seisoo yksin kotona ja tuijottelee ikkunasta ulos. Tämä lienee lähempänä monen arkea kuin mainoskuvasto, joka yrittää meille muuta uskotella, tarjota pakoreittejä pois tapahtumattomuudesta.

Viggo Wallensköld : Taidesalonki, Bulevardi 3 B. 19.12. 2012 saakka

Koti – paikka ja mielentila: Designmuseo, Korkeavuorenkatu 23. 13.1.2013 saakka 

Homes in transformation (toim. Johansson, H, Saarikangas, K) Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2009, Helsinki.